Valtakunnallisena vastuumuseona Suomen Ilmailumuseon tehtävä on tuoda esille ilmailun ajankohtaisia asioita, ja harva niistä on tänä päivänä yhtä ajankohtainen kuin ilmapuolustus. Uuden Ilmailumuseon pysyvässä näyttelyssä ilmasodankäynti on yksi esille nostettavista teemoista, ja siihen kuuluvat myös kalustohankinnat. Tässä blogissa tarkastellaan, mitä Suomen torjuntahävittäjähankinnat kertovat varautumisesta, teknologiasta sekä turvallisuuspolitiikasta.
Suomessa on toteutettu monia hävittäjähankintoja eri turvallisuuspoliittisissa tilanteissa kuumasta kylmään sotaan ja lamasta nousukauteen. Hankintoihin liittyy aina ulko- ja sisäpoliittisia, taloudellisia, sekä teknillisiä muuttujia sotilaallisten tekijöiden lisäksi. Hävittäjät on pitkään hankittu ulkomailta. Ne ovat olleet kansantaloudellisesti kalliita ja julkisuudessa väiteltyjä tapauksia. F-35A-hävittäjien hankinta ei näin eroa olennaisilta ulottuvuuksiltaan aiemmista, vaan sen kautta voidaan nähdä maanpuolustuksen monet yhteiskunnalliset kytkökset.
Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne romahti nopeasti vuoden 1939 mittaan. Suomen valtionvelka tuplaantui vuonna 1939, kun sota uhkasi ja siihen oli varauduttava. Syksyllä Suomen johto aloitti uuden torjuntahävittäjän hankinnan. Talvisodan alkaminen Neuvostoliiton hyökkäyksellä 30.11. karjalan kannaksella kasvatti painetta hankkia lisää lentokoneita. Marsalkka Mannerheimin luotettu ja Suomen selluloosayhdistyksen edustaja, eversti Paavo Talvela käynnisti neuvottelut Yhdysvalloissa, jotka johtivat jo ennen joulua 44:n Brewster Model 239 hävittäjän hankintaan 168 miljoonan markan hintaan (61,5 miljoonaa euroa vuonna 2025). Suomessa pakon edessä hankittu lentokone osoittautui varsin käyttökelpoiseksi. Aluksia huollettiin ja päivitettiin käytettävyyden ja toimintakyvyn pohjalta. Brewstereihin tehtiin 54 esikunnan käskemää muutosta ennen vuotta 1943. Toisin sanoen Suomessa aluksen kehitystyö jatkui toisin kuin muualla.
Tasapainottelua kylmässä sodassa
Toisen maailmansodan jälkeen puolustusvoimissa luotiin aiempaa hallitumpi hankintajärjestelmä. Ilmavoimien mahdollisuudet hankkia kotimaisia koneita oli todettu jo sotien aikana riittämättömiksi ilmailun nopean teknillisen kehityksen ja nopeasti kasvavien kustannusten takia. Suomen hävittäjähankintaa rajoittivat Pariisin rauhansopimuksen pykälät, joita Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Ranska valvoivat tahoillaan. Idänkauppa Neuvostoliiton kanssa perustui Suomen ostamaan raakaöljyyn ja Neuvostoliittoon myytyyn tekniikkaan. Tätä tasapainottamaan suurvalta tarjosi aseteknologiaa kuten MiG-hävittäjiä.
Ilmavoimat ei innostunut vanhentuneista MiG-19 -hävittäjistä, ja asehankintoihin Neuvostoliitosta liittyi turvallisuuspoliittisia riskejä. Vuonna 1960 puolustusvoimat totesi, että uusia MiG-21 -lentokoneita voitaisiin hankkia. Vipuvartena idän suuntaan käytettiin mahdollista Saab Draken -hävittäjien hankintaa Ruotsista. Tämä johti tilanteen arviointiin uudelleen Neuvostoliitossa, ja lopulta presidentti Kekkosen tuella Suomi solmi kaupan 15 MiG-21 -hävittäjästä, harjoitushävittäjistä, ohjuksista ja varusteista 4,7 miljardin markan hintaan (131,6 miljoonaa euroa vuonna 2025).
Suomalaisten keskusteluyhteys Ruotsiin ei katkennut 1960-luvun mittaan, minkä lisäksi Yhdysvallat alkoi lämmetä ajatukselle myydä Drakeneihin tarvittuja ohjuksia myös Suomeen. Suomen asema idän ja lännen välissä puolusti hävittäjähankintojen jakamista eri toimittajien ja maiden välillä. Näin vuonna 1970 Suomessa tehtiin päätös ostaa Ruotsista 24 Drakenia 200 miljoonan markan hintaan (353,6 miljoonaa euroa vuonna 2025). Neuvostoliittoa rauhoiteltiin lupauksella uusita vastaostoista, jotka toteutuivat MiG-21BIS-hävittäjien hankintana 1970-luvun lopussa. Näin Suomessa päädyttiin puolueettomuuspoliittiseen kompromissiin 30 + 30 -jaolla hävittäjissä Neuvostoliiton ja Ruotsin välillä.
Suomi nojaa länteen
Mitä monimutkaisemmaksi ilmasodan teknologia kehittyi, sitä pidemmiksi uusien hävittäjien hankinnat muuttuivat. Vanhojen torjuntahävittäjien korvaaminen alkoi 1980-luvulla hankintaa ennakoivilla suorituskykyvaatimuksilla ja toimenpidesuunnitelmilla ilmavoimissa. Varsinaiseen hankintapäätökseen puolustusvoimien johto pyrki vuoden 1992 loppuun mennessä, jolloin uusi konetyyppi tulisi käyttöön vuonna 1995. Suomessa tehdyt määritykset vaikuttivat koko hankintaprosessiin ja eri valmistajien edellytyksiin osallistua tarjouskilpailuun. Muuttunut maailmanpoliittinen tilanne mahdollisti myös tarjouskilpailun avaamiseen useammalle ulkomaiselle toimittajalle.
Vuonna 1989 käynnistyneeseen hävittäjähankintaan osallistui yrityksiä Neuvostoliitosta, Ranskasta, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Jo tällöin ilmavoimissa harkittiin F/A-18 Hornetia, jota pidettiin suoritusarvoiltaan muita tarjokkaita parempana mutta myös näitä kalliimpana. McDonnell Douglas ja Yhdysvaltain merivoimat Hornetin pääkäyttäjänä pyysivät elokuussa päästä mukaan tarjouskilpailuun, mikä hyväksyttiin uusitun, aiempaa alemman hinta-arvion ansiosta. Tarjouksia toimittajilta pyydettiin lokakuun loppuun 1990 mennessä.
Ilmavoimissa suunniteltiin uuden hävittäjän käyttöä. Kotimaisten yritysten osuutta ei tässä vaiheessa linjattu tarkasti, jottei tämä rajaisi hankintaa liiaksi. Selvää puolustusviranomaisille oli kuitenkin se, että kotimaisten yritysten rooli uuden päähävittäjän huolloissa tulisi olemaan kriittistä. Vuonna 1991 alkanut syvä lama ei ehtinyt sotkea hävittäjähankinnan suurta linjamuutosta. Parlamentaarinen puolustuspoliittinen neuvottelukunta päätti ilmavoimien suositukseen nojaten tammikuussa, että jatkossa hävittäjiä olisi vain yhtä tyyppiä. Tämä päätös avasi ovet McDonnell Douglas F/A-18 Hornetille uudistetussa tarjontakilpailussa, jonka yhdysvaltalainen yritys lopulta myös voitti vuonna 1992. Hornet-hankinnan hinnaksi arvioitiin vuonna 2001 lopulta kokonaisuudessaan 18 miljardia markkaa (noin 4,6 miljardia euroa vuonna 2025).
Hankinta herätti paljon keskustelua politiikassa, yhteiskunnassa ja maailmalla. Eduskunnassa kallista, Yhdysvaltoihin kohdentunutta hankintaa setvittiin pitkään. Ranskassa ja Ruotsissa päätös herätti terävää kritiikkiä. Neuvostoliiton romahdus nytkäytti vuosikymmeniksi Suomen turvallisuuspoliittista ympäristöä. Osalle Yhdysvaltoihin kylmän sodan aikana hyvin kriittisesti suhtautuneista poliittisista päättäjistä tämä hankinta näyttäytyi suuntautumisena Yhdysvaltoihin ja jopa myöhemmin 2000-luvulla esinäytöksenä NATO:on liittymiseen.
F-35
Lockheed Martin F-35 Lightning II -hävittäjän käyttöönottoon päätynyt hävittäjäkaluston uudistushanke alkoi epävirallisesti keväällä 2013 esiselvityksellä ilmavoimissa. Hävittäjähankinnan valmistelun rinnalla puolustusvoimissa oli käynnissä toinen suuri kalustohankinta, Laivue 2020, eli merivoimien suurten sota-alusten uudishankinta. Merivoimien hankinta on aina kytkeytynyt tiiviisti kotimaisen laivanrakennusteollisuuden toimintaan poliittisella tasolla. Hävittäjähankinta oli tässä suhteessa suoraviivaisempaa, sillä Suomessa tarvittavaa suunnitteluosaamista ja tuotantoa ei ollut.
Lähtökohdaksi Hornetien korvaajalle asetettiin aiempaa kalustoa vastaava suorituskyky nykyolosuhteisiin sovitettuna ja edellistä hävittäjähankintaa vastaava kustannustaso Suomen valtion velanhoitokykyyn suhteutettuna. Hankintakilpailun laadullinen arviointikriteeristö perustui ilmavoimien laatimiin uhkaskenaarioihin ja hankittavana olevan kaluston kykyyn vastata niihin. Kuten aiemminkin Suomen uusimpaan hävittäjähankintaan liittyy olennaisena tekijänä kotimaisen huolto- ja korjausosaamisen kehittäminen. Tästä syystä Suomen hävittäjähankintoihin kuuluu suomalaisten yritysten osallistaminen uuden järjestelmän käyttöönottoon.
Suomen hävittäjähankintojen historia
Suurilla puolustuskalustohankinnoilla on vaikutus Suomen bruttokansantuotteeseen ja velka-asteeseen. Ne ovat aina erillishankintoja, joiden rahoituksesta voi päättää vain eduskunta. Samalla hankintoihin liittyy huomattavia turvallisuuspoliittisia tekijöitä, joiden takia monet yksityiskohdat hankinnassa ovat salattuja. Hankinnoilla on huomattava geopoliittinen ja -strateginen merkitys. Sauli Niinistön arvion mukaan Hornet-hankinta muutti Suomen turvallisuuspoliittista suhdetta Yhdysvaltoihin.
Mitään kalustohankintaa ei voida arvioida kattavasti lyhyellä aikavälillä. Koska näihin hankintoihin liittyy paljon yhteiskunnallista vallankäyttöä, poliittista vääntöä ja taloudellisia vaikutuksia, alkaa kuva hankinnasta tarkentua vasta vuosien mittaan. Osa ilmavoimien hävittäjähankinnoista on historiankirjoituksessa todettu onnistuneiksi, osa taas on jäänyt muistiin harha-askeleena. Pelkkä teknisten seikkojen vertailu ei täytä historiantutkimuksen ja kulttuuriperinnön tallentamisen tavoitteita. Hankinnan aikalaiskeskusteluissa ilmenee usein itse hankittavalle kalustolle ulkoisia poliittisia uskomuksia ja motivaatioita, jotka ohjaavat kunkin toimijan argumentointia. Asiantuntijavallan ja kansalaisyhteiskunnan poliittisen vallan välinen suhde on aina ratkaisematon, jännitteinen ja muutoksessa. Hävittäjähankintojen kautta näemme Suomen muuttuvan geopoliittisen ympäristön vaikutukset kansallisen turvallisuuden todellisuuskuvan rakentamiseen ja eri valtapiirien keskinäisten vuorovaikutussuhteiden heilahtelut historian tuulten puhaltaessa.
Uusi Ilmailumuseo
Torjuntahävittäjähankinnat kertovat siis paljon muustakin kuin pelkästä kalustosta. Ne heijastavat aikansa turvallisuuspoliittista tilannetta ja teknologista kehitystä sekä sitä, miten Suomi on varautunut ilmasotaan myös rauhan aikana. Siksi ilmasodankäynti on yksi Uuden Ilmailumuseon ydinnäyttelyn teemoista. Näyttely kertoo, miten ilmasodankäynnin kehitys on muuttanut sodankäynnin luonnetta, ja esittelee kattavasti myös nykyaikaiseen puolustukseen ja turvallisuuteen liittyviä ilmiöitä. Uusi Ilmailumuseo rakennetaan nykyisen museon viereen Vantaan Aviapolikseen, ja se avaa ovensa vuodenvaihteessa 2027–2028.
Tekstin kirjoittanut Suomen Ilmailumuseon kokoelma-amanuenssi Aaro Sahari
Lisätietoja:
Sini Salo,
Viestintäpäällikkö, Suomen Ilmailumuseo
sini.salo@ilmailumuseo.fi
